Uche Udeh vietiin ensikertaa luistelemaan noin 5-vuotiaana. Sen jälkeen hänellä ei ole ollut elämää ilman jäitä. Hurahdin samantien, hän sanoo nyt, kolmekymppisenä. Lapsuuden harrastuksesta on tullut työ, ensin pelaajana ja nykyään valmentajana.
Udehin äidin veli on Kari Kalto. Eno pelasi aikoinaan SM-liigassa ja kuuluu nykyään Ilveksen valmennustiimiin.
Tämä on aika tavallinen tarina: jääkiekon pariin päädytään perheen kautta. Ihan niin tavallista ei ole se, että jääkiekkoa pelaa nainen, jonka toinen vanhempi on kotoisin Nigeriasta.
Mutta eihän taustoilla tai sukupuolella ole väliä jäällä. Millä sitten on?
”Mun kohdalla ehkä sillä, että olin aika pippurinen ja tulinen lapsena, olen jollain tavalla vieläkin. Jääkiekon vauhti ja joukkueen voitonhalu, se että siellä mennään, otetaan kiekko kaverilta pois ja lauotaan… Se kilpailu ja vauhti vei mukanaan.”
Udeh on nähnyt lajin muuttuvan vähemmän ”äijämeiningiksi”.
”Onhan se stereotypia vieläkin sellainen, että varsinkin miesten puolella pelaajat on sporttisia, värikkäitä, sellaisia että olen joutunut itsekin vähän hakemaan paikkaani siinä yhteisössä.”
Kiekossa on edelleen ”jäänteitä entisestä”. Mutta nykyään sentään puhutaan siitä, miten jääkiekko sopii erilaisille tyypeille ja kunkin yksilöllisyydelle pitää antaa tilaa. Urheilusta ja rasismista on käyty laajaa keskustelua, ja Udehin mielestä tilanne on parantunut – tämä taas tarkoittaa, että hänkin on saanut kuulla aiemmin ”ikäviä asioita” eli täyttää kuraa.
Udeh on vetänyt nuoresta asti kesäleirejä jääkiekkoilijoille. Hän sanoo, että tapahtumat ja tempaukset ovat hyviä tapoja levittää sanaa siitä, että jääkiekon parissa on monenlaisia tyyppejä ja jokainen on tervetullut mukaan kokeilemaan.
Hän on käynyt myös kouluissa kertomassa lätkäurastaan ja vetänyt lasten luistelukoulua. Jo nuorena pelaajana hänen tehtävänään oli paitsi olla joukkueen hyökkääjä, myös toimia tulkkina valmentajan ja joukkueen ulkomaalaisten pelaajien välillä.
Uche Udeh on kotoisin Vantaalta. Kilpailijana hän on pelannut ensin Espoon Bluesissa ja sitten Turussa, jossa hän asuu edelleen. Elämä tapahtuu pitkälti jäillä tai oheisharjoituksissa eli salilla, lenkillä ja liikuntahallissa.
Hän valmentaa raisiolaista joukkuetta. Periaatteessa se on poikien joukkue, mutta mukana on myös muutama tyttö.
Jääkiekolla on maine kalliina harrastuksena. Jos sen halutaan pysyvän isona kansallislajina, nykyistä useamman nuoren pitää löytää lajin pariin, ja innostua siitä.
Uche Udeh tekee omalta osaltaan työtä sen eteen, että jääkiekko olisi saavutettava ja inklusiivinen laji.
”Kun itsellänikin on sellainen tausta, että ei välttämättä olisi ollut itsestäänselvyys, että olisin voinut pelata jääkiekkoa, niin iloitsen siitä, että nykyään on monenlaisia tukia lapsille, joilla ei olisi muuten mahdollisuutta pelata.”
”Se on tietenkin hyvä kysymys, tietävätkö kaikki taloudellista tuesta. Siitä varmasti pitäisi pystyä kertomaan paremmin.”
Udeh valmentaa nyt Raisiossa. Se on noin 25 000 asukkaan paikkakunta Turun kyljessä. Udehia mietityttää pienten paikkakuntien rooli isojen seurojen kyljessä. Jos isot seurat vievät kaikki resurssit ja parhaat pelaajat, lajin laajuus kärsii.
Udeh ei usko, että lajin pariin houkutteleminen vaatii taikatemppuja. Pitää esitellä lajia kouluissa, järjestää matalan kynnyksen jääkiekkokouluja, tarjota mahdollisuuksia kokeilla kiekkoa, osoittaa omalla esimerkillä, että laji sopii erilaisille ihmisille. Pitää olla höntsämahdollisuuksia, ja tietenkin kilpailuhenkisille kunnon treenejä ja vastuulliset valmentajat.
“Joukkuekin koostuu erilaisista pelaajista, siellä on erilaisia rooleja.”
Vanhemmat yrittivät aikoinaan viedä Udehia tennistunneille. Hän ei innostunut yhtään. Sellaista se on, lasta ei voi pakottaa tekemään jotain, joka ei maistu. Udeh sanoo olevansa joukkuepelaaja. Hän nauttii urheilullisesta elämäntavasta ja urheilijoiden yhteisöstä, rakastaa voittamista ja inhoaa tappioita.
”Häviäminen on ihan hirveää.”
Jääkiekko on suurten tunteiden laji. Udeh on saanut siitä valtavasti iloa ja motivaatiota kehittyä pelaajana ja joukkuetoverina.
”Minulla on jääkiekon takia ystäviä ympäri maailmaa. Mihin tahansa menee Suomessakin, aina on tuttuja, jotka pelaavat.”
Ehkä se on piirre, jota jääkiekossa pitäisi korostaa nykyistäkin enemmän: joukkuekaverit.
.webp)
