Kontulalaisesta portaikosta tulvahti kostea ja kylmä tuulahdus, kun avasimme aaltopeltioven. Ovi ja sen ympärys olivat graffitien peitossa. Jyrkät, betoniset portaat jatkuivat syvälle maan alle. Kivisille pinnoille tiivistynyt kosteus tipahteli niskaan hyisinä pisaroina. Yksi amerikkalaisen päättäjäryhmän jäsenistä vilkaisi minua epäilevästi: mihin sinä oletmeitä viemässä?
Isännöin syyskuussa 2024 Helsingissä pariakymmentä johtajaa Pohjois-Carolinan Charlottesta. Paikallinen Gambrell-säätiö rahoitti jo toista matkaa Helsinkiin, maailman onnellisimman maan pääkaupunkiin. Tavoitteena oli kasvattaa paikallisten päättäjien ymmärrystä siitä, mistä suomalaisen yhteiskunnan yhteenkuuluvuus ja onnellisuus syntyvät. Olin rakentanut vierailijoille ohjelman, jossa vierailimme suomalaisissa kodeissa, metsissä, saunoissa, virastoissa ja harrastuspaikoissa.
Edellisen vuoden vierailulla Helsingin kaupungin esitys herätti ensin pientä hämmennystä. Kun kaupungin edustajat kertoivat, että kaupungilla on tavoitteena, että jokaisella lapsella on harrastus, amerikkalaisten keskuudessa alkoi supina. Lopulta yksi heistä nosti käden ja kysyi, mitä tällä oikein tavoitellaan. Hän jatkoi kysymällä, onko tavoitteena esimerkiksi väkivallan vähentäminen tai oppimistulosten parantaminen. Kaupungin edustaja oli hetken hämmentynyt ja jatkoi sitten: “Tavoite on varsin yksinkertainen. Haluamme, että lapset ja nuoret voivat hyvin ja ovat onnellisia.”
Illallisella moni amerikkalaisista innostui pohtimaan, mitä vastaavanlainen tavoite tarkoittaisi heidän todellisuudessaan. Seuraavan vuoden aikana haastattelin paikallisia päättäjiä siitä, mitä tällaisen tavoitteen asettaminen Yhdysvalloissa voisi tarkoittaa. Merkittävän paikallisen rahalaitoksen hyväntekeväisyydestä vastaava johtaja sanoi haastattelussa: “Tämä ajatus kaikista on jotenkin tosi houkutteleva. Tällaisella tavoitteella voin mennä johtoryhmäämme ja viestittää, että välitämme heidänkin lapsistaan samalla kuin voimme lahjoittaa enemmän rahaa niihin naapurustoihin, joissa tarve on suurempi.”
Laskeuduimme amerikkalaisten kanssa portaat Kontulan skeittihalliin, joka on tehty metroaseman kyljessä olevaan väestönsuojaan. Kivipinnat voimistivat skeittilautojen kolahduksia ja tekivät keskustelun mahdottomaksi. Samalla skeittaavien nuorten ilo välittyi kielimuurin yli. Amerikkalaiset räpsivät kuvia kiertäessämme skeittihallin, sen takana olevan puukäsityötilan ja yläkerran nuorisotalon musiikkistudioineen ja tanssisaleineen. Kahvin ääressä paikalliset teinit puhuivat silmät loistaen metallimusiikin soittamisen ja kamppailulajien tuottamien onnistumisten kokemusten ja kaveruuksien vaikutuksesta siihen, että heillä oli hyvä olla. Bussiin noustessa yksi amerikkalaisista johtajista sanoi: “Tältä näyttää, kun yhteiskunta uskoo nuoriin.”
Harrastaminen on ollut osa omaa elämääni kymmenenvuotiaasta lähtien. Partioretket Vihdin metsissä kasvattivat itseluottamustani. Kuvataidekoulu rohkaisi ilmaisemaan itseäni maalaamalla ja valokuvaamalla. Partioleireillä vastasin 17-vuotiaana muonituksesta ja alle kaksikymppisenä koulutin itseäni nuorempia tuleviin vastuutehtäviin. Vapaaehtoistyössä opitut kannustamisen ja tunnustamisen mallit ovat muovanneet tapaani johtaa. Syvimmät ystävyyteni ovat koulun sijaan harrastustoiminnasta. Aikuisena vastasin vuosia Helsingin kaupungilla järjestöjen avustuksista, taiteen perusopetuksesta, nuorisotaloista, maksuttomasta harrastamisesta ja järjestöille tarjolla olevista liikuntatiloista.
Muutin Yhdysvaltoihin vuoden 2022 alussa. Vasta etäisyyden kasvattaminen teki näkyväksi, miten radikaali, yksinkertainen ja kaunis suomalainen ajatus lapsuudesta, harrastamisesta ja vapaa-ajasta on.
On täysin poikkeuksellista, että kunnilla on lakisääteinen tehtävä tukea harrastustoimintaa, että järjestöjä tuetaan itseisarvoisesti eikä vain projekteina ja että viranomaiset tuottavat säännöllisesti tietoa siitä, mitä lapset ja nuoret tekevät nyt ja mitä he haluaisivat kokeilla.
Jokin aika sitten Los Angelesissa järjestötoimijat äimistelivät, kun kerroin, että suurella osalla Helsingin nuorisotyöntekijöistä on nuorisotyön korkeakoulututkinto ja että Suomessa nuorisotyö on tunnustettu tutkimusala, josta voi jopa väitellä.
Onko suomalainen järjestelmä siis täydellinen?
Ei tietenkään. Liian moni nuori lopettaa teini-iässä harrastamisen, koska toiminta ei ota riittävästi huomioon teini-iän tarvetta omalle ajalle ja kavereille. Erityisesti monet liikuntaharrastukset edellyttävät treeneihin kuskaavia vanhempia ja tuhansien eurojen vuosittaisia investointeja varusteisiin ja matkoihin. Opetus- ja kulttuuriministeriön tuottama koululaiskysely osoittaa, että nykyinen tarjonta ei vastaa riittävästi lasten toiveisiin ei-kilpailullisesta ja luovasta tekemisestä.
Listaa ongelmista on helppo jatkaa. Näin etäisyyden päästä, Kaliforniasta katsottuna, tuntuu myös, että Suomessa yritysten ja säätiöiden on tavattoman vaikeaa lahjoittaa rahaa tai aikaa harrastamisen hyväksi. Tuntuu myös, että kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen tai vapaaehtoistoiminnan lisääminen ja helpottaminen eivät ole vuosikymmeniin kuuluneet oikein minkään hallituksen asialistalle abstrakteja kehittämisen edistämisen tavoitteita syvemmin.
Eniten minua kuitenkin huolestuttaa se, että suomalaisesta harrastamiskeskustelusta puuttuu mittaluokka ja tulevaisuususko. On uskomatonta, että pitkälti kansalaisyhteiskuntaan nojaavalla, julkisen vallan tukemalla mallilla on saavutettu tilanne, jossa yli 90 prosenttia teini-ikäisistä ilmoittaa harrastavansa jotakin ainakin kerran viikossa. On uskomatonta, kuinka merkittävä suomalainen kirjastolaitos on lasten lukemisharrastuksen ja luovan tekemisen paikkana. On uskomatonta, että aikuisena työväenopistossa voi opiskella bulgariaa tai Italian viinejä ilman kohtuuttomia kustannuksia. Harrastaminen tavoitteena yhdistää päättäjiä yli puolue- ja yhteiskuntaluokkarajojen. Uskomatonta, ja kaunista.
Kannan huolta siitä, että kun Suomen kaupunkien väestö monimuotoistuu ja hyvinvointierot monimutkaistuvat, rahoittajilta ja harrastustoimijoilta hiipuu usko universalismiiin. Siis siihen, että voidaan tehdä kaikille. Kun hälytysvalot vilkkuvat, iskee helposti halu todentaa, että tuki kohdistuu vain niille, jotka tukea eniten tarvitsevat. Että ei nyt ainakaan tässä taloudellisessa tilanteessa tuhlata.
Suomalaisen järjestelmän arvokkaimpia piirteitä ovat monipuolisuus ja ymmärrys siitä, että sellainen yhteiskunta on vahvempi, jossa eri sosiaaliluokkiin kuuluvat ja eri elämänpiireistä tulevat lapset ja vanhemmat kohtaavat säännöllisesti neutraaleissa tai myönteisissä merkeissä. Yksikään rahoittaja ei pysty ennustamaan sitä, mikä kohtaaminen joukkuekaverin tai tämän vanhemman kanssa voi kääntää elämän toiselle polulle.
On selvää, että nykymallien ulkopuolelle jäävien saavuttaminen edellyttää koko järjestelmän viilausta. On selvää, että tarvitsemme rehellistä puhetta ja enemmän tietoa siitä, ketkä jäävät nykyisen harrastustoiminnan ulkopuolelle. Meidän täytyy pitää huolta siitä, että vaikka nykyisessä mallissa on puutteita ja aukkoja, emme saa hukata ajatusta universaalista harrastamisesta. Se on yhteiskuntamme onnellisuusvakuutus.
Tommi Laitio on kansainvälisesti tunnustettu julkisen elämän ja nuoruuden kehittäjä, joka on toiminut sekä Helsingin kaupungin nuorisotoimenjohtajana että kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtajana.
Teksti on julkaistu alunperin osana Me-säätiön 10-vuotisjuhlajulkaisua.
.webp)
