Olemme suomalais-tunisialais-somalialainen perhe ja asumme pääkaupunkiseudun lähiössä. Elämämme on siis täynnä eri kieliä ja tapoja olla: puhumme kotona suomea, somalia ja arabiaa. Naapureina on Suomen savolaisia, kurdeja, irakilaisia, afgaaneja, somaleita ja nepalilaisia. Lapsemme ovat harvoin jääneet vähemmistötaustansa kanssa yksin, sillä ihmisten keskinäinen ja näkyvä erilaisuus on osa normaalia elämää.
Harrastusten maailmassa kuplamme kuitenkin puhkesi.
Vanhempi poikamme aloitti naperofutiksen nelivuotiaana. Kentällä kielet ja taustat sekoittuivat, ja juuri siksi se tuntui oikealta, ainakin meidän vanhempien mielestä. Harmi vain, ettei se sytyttänyt minkäänlaista kipinää lapsessa.
Kun sama lapsi löysi intohimonsa teatterista ja parkourista, maisema muuttui. Harrastuksissa ei ollut ketään hänen näköistään. Ei lainkaan samaistumispintaa. Lajit itsessään olivat nappiosuma, mutta poika totesi useaan otteeseen olleensa ainoo ruskee ja se aiheutti hänelle epämukavan olon.
Helsingissä melkein joka neljäs pieni lapsi kasvaa monikielisessä perheessä. Vuosina 2015–2023 Suomen kansalaisten yleisimmät uudet sukunimet olivat Ali, Ahmed ja Mohamed. Moninaisuus on osa tämän maan tarinaa. Mihin ja miksi se katoaa harrastuksissa?
Mitä tapahtuu, kun monikielisen ja monietnisen koulun lapset ja nuoret lähtevät viettämään vapaa-aikaa? Se on kuitenkin suurin osa lapsen päivästä.
Yli 90 prosenttia suomalaisista lapsista ja nuorista harrastaa jotain, mutta osallistumisessa on suuria eroja. Tilasto, joka kertoo harrastamisen yleisyydestä, peittää alleen sen, että osa harrastusryhmistä on erittäin monimuotoisia, kun taas toisissa moninaisuus puuttuu täysin.
Kesällä 2025 muutama poliitikko nosti yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi joidenkin muslimityttöjen ja -naisten käyttämät burkinit ja huivit. Poliittisena keppihevosena laukannut keskustelu osoitti, kuinka helposti meillä arvotetaan, kuka kuuluu minnekin ja kuinka avoimesti olemme valmiita sulkemaan osan ihmisistä pois. Harrastusten maailmassa tämä näkyy hienovaraisemmin: kyse ei välttämättä ole kielloista tai säännöistä, vaan siitä, millaisia viestejä ympäristö välittää.
Kuka tuntee olonsa tervetulleeksi ja kenelle syntyy tunne, ettei paikka ole häntä varten?
Kun lapsi näkee ympärillään ihmisiä, joiden tarinoissa heijastuu jotain tuttua omasta taustasta, kynnys osallistua madaltuu. Tutkimukset osoittavat, että esikuvat ovat ratkaisevan tärkeitä: ne auttavat lasta uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa. Yhdysvalloissa on havaittu, että monet tytöt lopettavat urheilun teini-iässä – yksi keskeinen syy on naispuolisten valmentajien ja esikuvien puute. Sama pätee myös kulttuuriseen taustaan: jotta jokainen lapsi voisi kokea harrastamisen omakseen, tarvitsemme moninaisia harrastusten vetäjiä ja konkreettisia toimia heidän saamiseksi mukaan.
Suomessa kasvaa nyt historian monimuotoisin sukupolvi. Harrastusryhmien tulisi heijastaa tätä muutosta ja tarjota kaikille paikka tulla mukaan. Se ei vaadi suuria tekoja, mutta aikuisilta se vaatii hereillä oloa ja halua tehdä tilaa. Pienet, arjen teot ratkaisevat: viestitään selkeästi, kutsutaan rohkeasti kokeilemaan, otetaan vastaan uudet tulijat, järjestetään kimppakyytejä, jaetaan vastuuta, vältetään sisäpiirin kieltä ja oletuksia – ja ennen kaikkea huomataan ja kyseenalaistetaan moninaisuuden puute.
Meidän onneksi lapsen parkour-ryhmään liittyi hiljattain sekä vanha ystävä että uusi apuohjaaja, Ali. Pieni muutos riitti vahvistamaan rakkautta lajiin moninkertaisesti. Kun ei tunne olevansa yksin eikä ainoa huoneessa, harrastaminen voi olla sitä, mitä sen kuuluu olla: paikka oppia, iloita ja löytää ystäviä.
Aicha Manai on Startup Refugeesin toimitusjohtaja. Startup Refugees tarjoaa turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja maahanmuuttajille tukea työnhaussa, osaamisen kehittämisessä ja yritystoiminnan aloittamisessa. Manai toimii myös fasilitaattorina ja puhujana. Hän on suomalais-tunisialainen ja asuu Espoossa perheensä kanssa.
Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu osana Me-säätiön 10-vuotisjuhlajulkaisua.
.webp)
