Soudetaan samaa venettä

Hyvinvoivan enemmistön veneestä uhkaavat jäädä ne, joiden voimavarat ehtyvät.

Useat väestön hyvinvointia kuvaavat kansainväliset vertailumittaristot sijoittavat Suomen lähes poikkeuksetta maailman parhaiden maiden joukkoon. Erilaisten  aikasarjojen perusteella suomalaisten suurella enemmistöllä menee kenties paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kaikki suomalaiset eivät ole päässeet mukaan yhteiskunnan myönteiseen sosiaaliseen ja taloudelliseen kehitykseen.[1] Suomalainen yhteiskunta palvelee hyvin noin 80 % väestöstä, sen sijaan viidenneksellä on tavalla tai toisella vaikeampaa.

Merkittävä osa suomalaista on jäänyt sivuun myönteisestä kehityksestä

Suomalaisten elintason eriytymisen taite voidaan paikantaa 1990-luvulle. Suomen 90-luvun suuri lama, suurtyöttömyys ja lamaa seuranneet kasvun ja vaurauden vuodet kohtelivat kotitalouksia eri tavoin. Vaurastumisen vuosina merkittävä osa väestöstä jäi sivuun hyvinvoinnin aallosta. Lukuisat sosiaaliturvaan kohdistuneet jäädytykset ja leikkaukset  ja vuoden 1993 verouudistus olivat osatekijöitä taloudellisten elinolosuhteiden eriytymiselle. Valtaosan vaurastuessa yhteiskunnan heikommassa asemassa, erityisesti erilaisten etuuksien ja tukien piirissä olevien henkilöiden suhteellinen asema heikentyi.

Viimeisten vuosikymmenien aikana pienituloisten määrää kuvaava köyhyysaste on kohonnut kokonaan uudelle tasolle ja esimerkiksi pitkäaikaisesti pienituloisissa kotitalouksissa asuvien henkilöiden määrä on kaksinkertaistunut.  Uusimpien tilastotietojen mukaan pienituloisissa kotitalouksissa elää noin 634 000 suomalaista ja arviolta 440 000 suomalaisen tulot eivät riitä yhteiskunnassa kohtuulliseksi katsottuun minikulutukseen[2]. Perustoimeentulotukea saa arvioilta 400 000 henkilöä. Lisäksi on arvioitu, että noin 100 000 suomalaista elää huono-osaisuuden notkelmissa, joissa inhimillisen toiminnan edellytykset ovat monilla mittareilla varsin niukat.

Huono-osaisuuden perintö

Huono-osaisuus on useilla eri elämänalueilla kasautunutta ja kertautunutta kurjuutta sekä moniulotteista hyvinvoinnin puutetta. Se ilmenee tavanomaisesta elintasosta, elämänlaadusta ja elämäntavasta sivuun jäämisenä. Erityisen ongelmallista on ilmiön ylisukupolvinen luonne.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että tuloilla, koulutuksella, työmarkkina-asemalla, toimeentulotuen ja lastensuojelun asiakkuuksilla sekä mielenterveys- ja päihdeongelmilla on vaarana siirtyä sukupolvelta toiselle.[3],[4],[5] Vanhempien taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen asema vaikuttavat seuraavan polven vastaavaan useilla elämän eri osa-alueilla sekä myönteisesti että kielteisesti. Ylisukupolvinen huono-osaisuus kertoo elämänmahdollisuuksien epätasaisesta jakautumisesta yhteiskunnassa, jossa mahdollisuuksien tasa-arvon edistämiseen on kiinnitetty huomiota vuosikymmenten ajan.

Sosiaaliturvajärjestelmä ja kyky hyötyä avusta ja tuesta

Suomessa on vallinnut vuosikymmeniä yhteisymmärrys siitä, että hyvä järjestelmä on oikeudenmukainen, kannustava ja ennen muuta yksilön kannalta yksinkertaisempi. Tästä yhteisestä ymmärryksestä ja uudistuspyrkimyksistä huolimatta suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on jatkuvan kritiikin ja korjaamisen kohteena. Huolimatta siitä, että järjestelmä ei ole erityisen huono ja vastaa vähintäänkin kohtuullisesti sosiaalisiin riskeihin, on tosiasia, että yksilön kannalta järjestelmä on monin paikoin monimutkainen. Yhtä totta on myös se, että pitkän institutionaalisen historian omaava ja vuosikymmenten saatossa pala palalta rakentunut sosiaaliturvajärjestelmä voisi olla hallinnollisesti kevyempi.

Keskeinen kysymys sosiaaliturvan uudistamisen yhteydessä on, millaiset edellytykset haavoittuvassa asemassa elävillä ja huono-osaisuudesta kärsivillä perheillä on pärjätä suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän pyörteissä. Mahdollisuudet elää järjestelmän kanssa ovat hyvät silloin, kun yksilön toimintakyky ja asioinnin valmiudet ovat kunnossa. Hankalaksi tilanne muuttuu silloin, kun ihmisen elämää varjostavat taloudelliset, terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat alkavat kasautua. Nykyisellään ongelmia aiheuttavat myös poiskäännyttämisen kokemukset sekä kokemukset väliinputoamisesta. Yhtenä merkittävänä tekijänä voidaan nähdä myös toimeentulotukeen liittyvä paperisota, byrokratia ja vahva kontrolli, joka koetaan paikoin nöyryyttävänä ja leimaavana.[6]

Kun voimavarat ehtyvät, vene alkaa keikkua

Äärimmäisestä – ja osin ylisukupolvisesta huono-osaisuudessa kärsivien osalta toimintaedellytysten rapautumisesta kyse on ennen muuta voimavarojen ehtymisestä. Tämän taustalla ovat elämäntilanteeseen kytkeytyvät lukuiset taloudelliset, terveydelliset ja sosiaaliset tekijät sekä väsyttävät vastoinkäymiset että yleisesti elämänhallinnan vaikeudet. Äärimmillään kyse voi olla elämänmittaisesta kuormituksesta, joka on saanut elämänkulun vaiheissa erilaiset muodot.

Huono-osaisuuden notkelmien näkökulmasta on erityisen tärkeää uudistaa järjestelmää ja asettaa kannustimet niin, että ihmisten kokonaisvaltainen tilanne tulee huomioitua ja heidän edellytyksenä hyötyä yhteiskunnan tuesta ja palveluista varmistetaan. Mikäli ihmisten tosiasiallista kykyä hyötyä avusta ei varmisteta, arvokkaat resurssit valuvat hukkaan. Tämä on hyvinvointivaltiossa inhimillisesti ja taloudellisesti kestämätöntä.

Hyvä kannustinjärjestelmä palvelee kaikkein vaikeimmassakin elämäntilanteessa olevia, kannustaa toimeliaisuuteen ja yhteisen hyvinvoinnin edistämiseen, jos haavoittuvassa asemassa olevia autetaan ja kannustetaan oikeilla tavoilla. Veneen perämiehen tulisi mieluummin käyttää kannustimia kuin piiskaa. Oikein asetetut kannustimet mahdollistavat kohtuullisen elämän ja aidot osallistumisen edellytykset sekä sen, että jokainen saa olla oman elämänsä airoissa. Vain siten kokemus siitä, että soudamme samaa venettä, voi vahvistua.

Niko Eskelinen ja Liisa Björklund

Niko Eskelinen toimii projektitutkijana Turun ja Tampereen yliopistossa. Me-säätiö rahoittaa Tampereen yliopistossa toteutettavaa tutkimushanketta, jossa tarkastellaan ylisukupolvista huono-osaisuutta. Tutkimushankkeen tutkimustulokset ja konkreettiset toimenpide-ehdotukset julkaistaan myöhemmin vuoden 2018 aikana. 

Liisa Björklund toimii Me-säätiön kehittämispäällikkönä.

Vieraskynä 13.6.2018

 

[1]Saari, Juho. (2015) Huono-osaiset – Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Helsinki, Gaudeamus.

[2]Mukkila, Susanna, Ilari Ilmakunnas, Pasi Moisio & Paula Saikkonen. (2017) Perusturvan riittävyys ja köyhyys. Suomen sosiaalinen tila 4/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. http://www.julkari.fi/handle/10024/135425

[3]Sirniö, Outi. (2016)Constrained life chances – Intergenerational transmission of income in Finland. University of Helsinki, Faculty of Social Sciences, Doctoral Dissertation. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/165073

[4]Vauhkonen Teemu, Johanna Kallio & Jani Erola. (2017) Sosiaalisen huono-osaisuuden ylisukupolvisuus Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 82:5, 501 -512. http://www.julkari.fi/handle/10024/135433

[5]Solantaus, Tytti & E. Juulia Paavonen. (2009) Vanhempien mielenterveyshäiriöt ja lasten psykiatriset ongelmat. Duodecim 2009:125, 1839 – 44.

[6]Määttä, Anne. (2012) Perusturva ja poiskäännyttäminen. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja. A, Tutkimuksia 36, Diakonia-ammattikorkeakoulu. http://www.theseus.fi/handle/10024/140360