Minä, me & kustannusvaikuttavuus

Matti Rimpelä
Emeritusprofessori on tutkinut lasten ja nuorten hyvinvointia
ja konsultoinut kuntia lapsiperhepalvelujen kehittämisessä.
Me-koulukehittämisen ‘pääarkkitehti’

Minä, me & kustannusvaikuttavuus

”Vaikka euroja olisi huomenna vähemmän, voimme tänään vähentää lasten, nuorten ja perheiden syrjäytymistä tehokkaammin.”

Olin jo asettunut taatan rooliin. Enimmäkseen istuin Näsijärven rannalla nojatuolissa ja kuuntelin radiosta Muistojen Bulevardia, hieman samalla tavalla kuin 1950-luvun alussa Markus-sedän satutuntia. Satunnaisesti luin vanhoja juttuja ja kirjoitinkin jotain. Muuten taatan tavallista arkea. Yhteiskunnassa oli toki meneillään yhtä sun toista kiinnostavaa, johon aikaisemmin olisin tarttunut. En enää, nuoremmat hoitakoon. Enintään jokin fb-päivitys.

Runsaat puoli vuotta sitten osallistuminen THL:n koolle kutsumaan keskusteluun lasten ja nuorten tulevaisuudesta osoittautui kohtalokkaaksi. Samassa tilaisuudessa paikalla ollut Me-säätiön Ulla soitti ja kysyi, tulisinko keskustelemaan Me-koulukonseptin kehittämisestä. Siihen soittoon jäin koukkuun.

Olen useamman kerran kysynyt itseltäni, miksi olen ajautunut Me-koulukehittämisen alkuvaiheen ’pääarkkitehdiksi’. Syylliset toki tiedän, ensin keskustelut Ullan ja Liisan kanssa ja sitten Ilkan puhe Me-säätiön joulujuhlassa. Mutta henkilöt eivät riitä selittämään.

Me-säätiö sai ”vanhan sirkushevosen” innostumaan

Me-säätiön toimeksiannossa oli muutama juttu, jotka yhdessä saivat innostumaan.

Yksi. Lasten ja nuorten arki on pirstoutunut. Se jakautuu yhä useampiin ’kehitysyhteisöihin’, kuten koti, asuinalue, päiväkoti, koulu, harrastukset ja mediat.

Perhe jaetaan vanhempiin, parisuhteeseen lapsiin ja niin edelleen ja jokaista tarkastellaan erikseen. Ihmissuhteet pinnallistuvat. Ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan kokonaisuuksina.

Eriytymiskehitys jatkuu edelleen, suorastaan luonnonvoimaisena. Kukaan ei voi sitä yksin pysäyttää. Siksi tarvitsemme yhteistoimintaa, se on enemmän kuin pinnallinen yhteistyö. Tämän toki olemme jo kauan tienneet.

Mutta miten vahvistamme aitoa yhteistoimintaa? Pitkään uskoimme hallintoon ja organisaatioihin, jotka ylhäältä johtavat. Näin yhdennämme eriytyneet ihmiset ja organisaatiot. Ei toiminut.

Siirryimme toiseen laitaan, kun 1990-luvulla aloimme uskoa yhdentymiseen. Viisaus asuu ruohonjuuressa. Vastuuta on siirrettävä paikallisyhteisöihin ja niiden yhteistyöhön. Olemme käynnistäneet tuhansia hajautettuja kehittämishankkeita. Mutta ei toiminut tämäkään.

Kaksi. Onko muuta suuntaa? On. Tähän päädyin keskusteluissa Me-säätiön kanssa. Suuri tehtävä, tavoitteet vuosikymmenien päähän, sitoutunut ydinjoukko, paljon työtä, vähitellen laajeneva joukko sitoutuneita.

Ja kaikkea tätä ohjaa harkittu ja suunnitelmallinen siirtyminen minästä meihin yksilöinä, yhteisöinä ja organisaatioina. Minusta tulee aidosti minä vasta sitten kun ensin olen me.

Vahvistamme yhdentymistä lähellä lasta, nuorta ja perhettä. Peruskouluyhteisön tulee vahvistaa kasvuympäristöjen yhdentymistä, ei vauhdittaa niiden eriytymistä.

Kolme. Me-säätiön koukuista kohtalokseni tuli kustannusvaikuttavuus. Olemme vuosikymmenien aikana puhuneet, useiden mielestä kyllästymiseen saakka, kustannuksista, tuottavuudesta, tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta. Mutta erikseen. Aika vähän olemme kehittäneet kokonaisuutta: panosten, toiminnan, tuotteiden ja vaikutusten vuorovaikutusten mittaamisesta ja näkyväksi tekemisestä.

Läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus ovat olleet jopa kirosanoja professionaalista autonomiaa vaalivien ammattihenkilöiden keskuudessa. Ja samanaikaisesti tuskastellaan kuormituksen kasvamista suhteessa resursseihin, väsytään ja siirrytään toisiin tehtäviin.

Miten kustannusvaikuttavuuden ajantasainen seuranta muuttuisi innovaatiosta arjen käytännöksi lasten, nuorten ja perheiden syrjäytymisen vähentämisessä yleensä ja erityisesti kouluyhteisössä?

Vieroksutusta tulisi ystävä, osa meitä. Katsoisimme avoimin silmin, mitä teemme ja miten se vaikuttaa. Mittaisimme ja kuvaisimme panoksia, toimintaa, tuotoksia ja vaikutuksia. Tiedon ja talouden hallinta tuottaisivat meille sekä koulun arjessa että kunnan johtamisessa helposti avautuvaa ajantasaista tietoa.

Vastaisimme peruskysymykseen: Väheneekö lasten ja nuorten syrjäytyminen? Ja varautuisimme ennalta siihen mahdollisuuteen, että 2020-luvulla voimavarat ovat jopa kymmenen prosenttia pienemmät kuin tänään. Jos näin käy, meillä on edelleen noin yli neljä miljardia euroa perusopetukseen ja kolmisen miljardia euroa varhaiskasvatukseen. Se on aika paljon.

Me yhdessä voimme vähentää lasten, nuorten ja perheiden syrjäytymistä jokaisella eurolla paljon paremmin kuin tänään. Siitäkin huolimatta, vaikka euroja olisi huomenna vähemmän kuin tänään.

Vieraskynä 27.1.2017