Miksi köyhän perheen lapsi ei unelmoi?

Maria Ohisalo Köyhyystutkija Itä-Suomen yliopistossa ja vieraileva tohtorikoulutettava Oxfordin yliopistossa

Miksi köyhän perheen lapsi ei unelmoi?

Lapsi aistii ympärillään olevan epävarmuuden ja niukkuuden; lapsi näkee ja kokee, kun jääkaapissa ei ole ruokaa ja tuntee häpeää, kun ei voi osallistua vapaa-ajalla muiden lasten kanssa maksullisiin harrastuksiin.

Nobelisti, taloustieteilijä James Heckman on yhdessä psykologien, tilastotieteilijöiden ja neurologien kanssa osoittanut, että varhaislapsuuden ensimmäiset viisi elinvuotta vaikuttavat suoraan niin yksilön kuin laajemmin koko yhteiskunnan sosiaaliseen hyvinvointiin, terveyteen ja talouteen. Epäsuotuisa kasvuympäristö vaikeuttaa lapsen kehitystä; erilaiset elämässä pärjäämisen kyvyt ja taidot eivät pääse kehittymään rauhassa. Eriarvoiset elämänedellytykset aiheuttavat kustannuksia ympäröivälle yhteiskunnalle palveluiden ja sosiaaliturvaetuuksien käyttönä, mahdollisesti lyhyempänä elinikänä. Lista on pitkä. Jokainen lapseen sijoitettu dollari tuottaa seitsemän, on Heckman tutkimusryhmineen arvioinut.

Lapselle epäsuotuisa kasvuympäristö voi tarkoittaa montaa asiaa. Nostan kolme esimerkkiä: perheessä lapsen kanssa vietetty aika, jolloin lapsi todella kohdataan, on vähäistä, aikuiset puuhaavat omiaan, ovat paljon poissa kotoa, tai eivät reagoi lapsen toimintaan niin, että lapsi tulisi huomatuksi. Puheterapeutit ovat havainneet vastaanotoilla enenevissä määrin puhumattomia kolmevuotiaita. On esitetty ammattilaisarvioita, että vanhempien aikaa menisi nykyään enemmän erilaisten älylaitteiden parissa, mikä saattaa olla pois vuorovaikutuksesta lasten kanssa.

Eräs Pisa-tutkimuksessa käytössä olevista mittareista on lasten ja nuorten kotona olevien kirjojen määrä. Näinkin pieneltä tuntuva asia kuvaa osaltaan kodin kulttuurisen pääoman määrää. Kulttuurinen pääoma korreloi vanhempien koulutustason kanssa ja erityisesti äidin koulutustason tiedetään olevan vahvasti yhteydessä lapsen kouluttautumiseen. Voiko lapsi nähdä kotonaan opiskeltavan, luettavan kirjoja, käydäänkö kulttuuritapahtumissa, kirjastoissa, harrastetaanko? Entä saako kirjahyllystä poimia kirjan ja tutustua siihen itse, voiko vanhempien kanssa keskustella kirjoista, entä maailmasta muuten? Peruskoulun päättää tänä päivänä tuhansia nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaito on heikko: suurimpia vajeita näissä taidoissa tiedetään olevan Suomessa heikoimmassa asemassa olevien perheiden lapsilla.

Niukkuutta tutkineet käyttäytymistaloustieteilijät ovat todistaneet ilmiön nimeltä bandwidth poverty. Suomeksi voi puhua laajakaistaefektistä liittyen köyhyyteen. Tiivistetysti kyse on siitä, kuinka paljon “kaistaa” ja kapasiteettia ihmisellä on käytettävissään elämässään selviytymiseksi. Pienituloisen elämä on jatkuvaa sinnittelyä niukkuudessa ja senttien venyttämistä, tarjousten etsimistä ja kuukauden budjetin laskemista. Harva ymmärtää kuinka paljon kapasiteettia pelkästään selviytymiseen keskittyminen vie. Moni pärjää vielä tässä kuristavassa tilassa, mutta energiaa ei jää juuri mihinkään muuhun. Niukkuus on noidankehä, joka vahvistaa itse itseään. Heikossa asemassa olevassa perheessä elävä lapsi aistii niukkuuden suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, eikä uskalla tai edes tiedä pyytää enempää, vaikka tietää monilla muilla olevan enemmän.

Julkisessa keskustelussa pienituloinen ihminen leimataan usein laiskaksi tai kykenemättömäksi parantamaan omaa elämäntilannettaan. Tutkimukset osoittavat, että ponnisteluista huolimatta köyhyyden ja niukkuuden kuristava ote itsessään vahvistaa köyhyyttä, köyhien ympärillä olevat heikot yhteisöt vahvistavat köyhyyttä. Myös ihmisen etninen tausta, sukupuoli sekä yksin asuminen tai yksinhuoltajuus luovat esteitä köyhyydestä irrottautumiselle. Eriarvoisuudessa ei ole kyse yksilöistä yksinään, vaan yhteiskunnan rakenteista, jotka aiheuttavat ja ylläpitävät epätasa-arvoa. Näihin rakenteisiin voimme ja meidän pitää puuttua.

Perheitä pitää tukea jo varhaisesta vaiheesta lähtien esimerkiksi tekemällä kotikäyntejä perheisiin, joihin on syntymässä lapsi. Jokaisen lapsen luku- ja kirjoitustaito on kansallinen ylpeys, kulttuurisen pääoman jakaminen kaikille ei ole vain resurssi- vaan myös asennekysymys. Sivistyksessä on pienen kansan turva, on J.V. Snellman todennut. Niukkuudessa elävien hyvinvoinnin parantamiseksi on lukuisia tutkimustietoon perustuvia keinoja. Päätämmekö käyttää niitä ja tarttua ongelmiin, vai väittää ilman tietopohjaa, että köyhä on köyhä laiskuutensa vuoksi ja jättää heidät oman onnensa nojaan?

Yksi mielenkiintoisimmista kuvista, joihin internetin informaatiotulvassa olen törmännyt, on kuva muurista, jonka toisella puolella elämä on kolkkoa ja kovaa. Eräs lapsi on rakentanut muurin viereen pinon kirjoista. Noustuaan kirjapinon päälle lapsi näkee muurin yli ja sen toiselle puolelle. Edessä aukeaa maailma täynnä uutta ja ihmeellistä, ennennäkemätöntä ja -kokematonta. Niukkuuden näkemisen sijaan lapsi näkee asioita, joista unelmoida ja joita tavoitella. Kirjapino symboloi yhteiskunnan tukirakenteita ja pinon kasaamista täytyy hyvän yhteiskunnan, MEidän kaikkien avittaa.

Maria Ohisalo, köyhyystutkija Itä-Suomen yliopistossa ja vieraileva tohtorikoulutettava Oxfordin yliopistossa

Vieraskynä 2.5.2016