Vaikeata se oli, mutta onnistuimme

Lapsiperheiden ja lasten palveluja voi kuvata saaristoksi. Jokaisella saarella tarjotaan erilaisia palveluja mutta vain kyseisellä saarella sillä hetkellä oleville. Saarten väleissä ui tietosuojahaita. Rannoilla on heimosotureita estämässä naapurisaarten kulkijoiden rantautumista. Saaristo on sitä karikkoisempi, mitä enemmän lapsiperheet ja lapset tukea tarvitsevat.

Vaikeampaa kuin luulisi. Näin otsikoi vuonna 2015 sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä analyysinsä lapsiperhepalvelujen vaikuttavuuden mittaamisesta. Hän esitti kaksi kysymystä:

  1. Miten hyvin pienet ja epävakaat perheet selviytyvät yksin lasten kasvattamisesta aina vain vaativammaksi käyvässä ympäristössä?
  2. Lapsi tarvitsisi luotettavan aikuissuhteen, mutta mistä se voisi syntyä, jos vanhempi ei siihen pysty? (Yhteiskuntapolitiikka 2/2015)

Sipilän mukaan puheet eivät olleet muuttuneet teoiksi: ”Puhutaan näyttöön perustuvasta päätöksenteosta, mutta kerätään vähemmän valtakunnallista tietoa kuin vuonna 1980. Puhutaan keskittymisestä ydintehtäviin, mutta vastuut ja tekijät ovat hajallaan. Puhutaan vaikuttavuudesta, mutta laadukkaaseen työhön ei ole varaa. Puhutaan prosessien hallinnasta, mutta enenevästi aikaa tuhlataan tehottomaan kontrolliin. Asiantuntijat jakavat neuvoja ja lääkkeitä sen sijaan, että joku olisi läsnä antamassa vanhemmille konkreettia apua.”

Resurssit kasvoivat, huolet lisääntyivät

Nämä pohdinnat eivät ole uusia. Lapsiperheiden palvelujen pulmista on keskusteltu 1970-luvulta alkaen. Palvelut ovat kasvaneet nopeasti 1970-1980 -luvuilla ja uudelleen 1990-luvun laman jälkeen. Voimavaroja on tänään enemmän kuin koskaan aikaisemmin, kun suhteutamme ne lapsiperheiden ja lasten lukumäärään. Käytämme vuosittain reilusti yli kymmenen miljardia euroa lapsiperheiden ja lasten hyvinvointipalveluihin sivistyksestä erikoissairaanhoitoon.

Kuitenkin huoli eriarvoisuudesta ja ylisukupolvisesta syrjäytymisestä on kasvanut. Sipilän pohdintaan viitaten on kysyttävä, miksi on ollut ja edelleen on niin vaikeaa tukea lapsiperheitä ja lapsia, kun heille kasautuu arjen pulmia.

Hyvältä polulta eksyttiin ongelmien viidakkoon

Olimme hyvällä polulla 1990-luvulle saakka. Lapsiperhepalvelujen kehittämisessä puhuttiin leimaamattomasta kodinhoidosta ja perhetyöstä, kotikasvatuksen tuesta, perhekasvatuksesta, kasvatus- ja perheneuvonnasta ja vanhempien vertaistuesta.

Mutta sitten alettiin kysyä, millä oikeudella ammattihenkilöt puuttuvat lapsiperheiden arkeen. Perheen autonomian koettiin olevan uhattuna. Ratkaisuksi tulivat ongelmat. Ongelmat oikeuttivat ammattihenkilöt puuttumaan perheen arkeen.

Palvelut olivat jo varhain jakautunut hallintokuntiin (sivistys, sosiaalinen ja terveys/sairaus). Ja edelleen   itsenäisiin palvelukokonaisuuksiin. Niille oli koulutettu erikoistuneita ammattihenkilöitä. Monella taholla määriteltiin lapsiperheiden ja lasten ongelmia ja kehitettiin niiden tunnistamista, ja myös ongelmiin keskittyneitä toimintamalleja. Kun 1970-luvulla puhuttiin haavoittavissa oloissa kasvavista lapsista, 2000-luvulla on puhuttu moniongelmaisista lapsiperheistä ja lapsista.

Muutos näkyy selvimmin kasvatuksessa

Kasvatus ja sen tukeminen olivat 1970-1980 -luvulla lapsiperhepalvelujen ytimessä. Määriteltiin kasvatustavoitteita ja tutkittiin kotikasvatusta. Tuotiin perhekasvatusta perusopetukseen. Suunniteltiin perhekasvatusta koulutuksessa ja sosiaali- ja terveyspalveluissa. Järjestettiin siitä koulutusta lapsiperhepalvelujen henkilöstölle.

Kriittinen keskustelu ja huoli perheen autonomiasta voimistuivat 1980-luvulla. Ydinperheen autonomian puolustajat katsoivat, että kasvatus on perheen sisäinen asia. Kasvatus, kotikasvatuksen tuki ja perhekasvatus jäivätkin sivuun 1990-lvulla. Tilalle tuli puhe vanhemmuudesta ja sen katoamisesta.

Samanaikaisesti lapsiperheiden ja lasten hyvinvointitutkimus painottui yhä enemmän psykososiaalisiin ongelmiin. Kun niiden määrittelyssä ja tunnistamisessa edettiin ja ongelmasuuntautunut osaaminen vahvistui, palvelut erikoistuivat ja eriytyivät yhä enemmän.

Palvelut eriytyivät ja etääntyivät arjesta

Vaikka missään ei ole tehty harkittuja strategisia valintoja, lapsiperheen arjen ja palvelujen suhde on kolmen vuosikymmenen aikana muuttunut olennaisesti. Kasvatus muuttui yhteisestä tehtävästä ja tutkimukseen perustuvasta osaamisesta perheen sisäiseksi asiaksi. Perheen arjen ymmärtäminen ja tukeminen jätettiin läheisille ja vapaaehtoistoimijoille. Ammattihenkilöt suuntautuivat ongelmiin, varhaiseen tunnistamiseen ja ongelmasuuntautuneeseen tukeen.

Lapsiperheiden ja lasten palveluja voi kärjistäen kuvat saaristoksi. Jokaisella saarella kehitetään palveluja ja pyritään toimimaan lapsi- ja perhelähtöisesti, mutta vain saaren sisäisäisten intressien ohjaamana. Mutta saarten väleissä ui tietosuojahaita. Rannoilla on heimosotureita estämässä naapurisaarten heimosotureiden rantautumista. Kokonaisuus näkyy sitä hajanaisempana mitä enemmän lapsiperheet ja lapset tukea tarvitsevat.

Tuore Lastensuojelun keskusliiton sivuilta poimittu lainaus havainnollistaa: ”Yhteistyössä tärkeää on tunnistaa ja tunnustaa eri toimijoiden roolit ja osaaminen. Lastensuojelu ei tietenkään osaa arvioida psykiatrisen hoidon tarvetta, eikä vastaavasti psykiatria voi tehdä lastensuojelulta tilauksia siitä, millaisen sijaishuoltopaikan turvin lapsen tilanne tulisi turvata, kun psykiatrista hoitoa ei ole tarjolla”. Yhteistyötä pidetään tärkeänä, mutta samalla oman saaren erityisyyttä.

Lapsiperhepalvelut olivat 1900-luvulla rakentamassa lasten hyvinvoinnin menestystarinaa. Hajautettu rakenne toimi hyvin, kun pala palalta laajennettiin palveluja alun perin tyhjään Suomeen.

Jo 1970-luvulla tunnistettiin hajautetun rakenteen epäkohdat. Olisi pitänyt siirtyä rakentamisesta uusiutumiseen. Vaikka tästä strategisesta suunnanmuutoksesta on jatkuvasti puhuttu ja sitä on vauhditettu lukuisilla ohjelmilla ja vielä useimmilla hankkeilla, eteneminen on ollut hidasta. Luutuneen rakenteen polkuriippuvuus on ollut niin vahva, että suuret systeemiset muutokset ovat jääneet puheeksi.

Uskottava tarina tulevaisuudesta keskittyy arkeen

Mitä pitäisi tehdä? Ratkaiseva kysymys on palvelujen suhde lapsiperheen ja lasten arkeen. Kun puolustettiin perheen autonomiaa, kääntöpuolena oli perheen jättäminen yksin, kunnes ongelmat kasvoivat niin isoiksi, että ne sekä oikeuttivat että velvoittivat ammattihenkilöt puuttumaan.

Tämän noidankehän purkamiseen tarvitaan uusi ’uskottava tarina’ lapsiperhepalvelujen tulevaisuudesta. Sen punaisena lankana on lapsiperheen ja lasten arjen ymmärtäminen. Arjen vahvistamisen otetaan kaiken toiminnan lähtökohdaksi ja päämääräksi.

Siirretään sivummalle koulutuksen, sosiaalityön sekä terveyden- ja sairaanhoidon erityiset tulkinnat ja toimintamallit. Havainnoidaan ja tutkitaan lapsiperheiden ja lasten arkea. Opitaan yhä paremmin sitä ymmärtämään ja vahvistamaan. Jatketaan siitä, mihin lapsiperheiden kodinhoito, perhetyö, kotikasvatuksen tuki, perhekasvatus, kasvatus- ja perheneuvonta ja vertaistuen vahvistaminen jäivät.

Unohdetaan palveluprosessit, palvelusuunnitelmat ja palveluohjaus. Valmistellaan yhdessä toimien lapsiperheille ja lapsille arjen toimintasuunnitelmia silloin kun he ajautuvat vaikeuksiin. Toteutetaan ja päivitetään näitä suunnitelmia yhdessä. Yhdessä myös seurataan perhekokonaisuuden sekä vanhempien ja lasten arjen vahvistumista ja hyvinvoinnin kehitystä.

Jotta näin hahmoteltu tarina muuttuisi todeksi, tarvitaan myös ’luovaa tuhoa’, rohkeutta luopua osasta siitä, jota on vuosikymmenien kuluessa rakennettu ja aikanaan hyväksi todettu. Siilot ja niiden jakautuminen itsenäisiin palvelukokonaisuuksiin joutavat jäädä historiaan. Organisoidaan uudelleen lapsiperheiden ja lasten palvelut niin, että niiden ytimessä on lapsiperheiden ja lasten arjen vahvistaminen.

Me onnistuimme!

Tähän suuntaan edetään, kun uuden hallituksen ohjelmassa asetetaan selkeitä tavoitteita. Nämä ehdotukset viitoittavat eri suuntia, joissa olisi edettävä.

Hallituskauden päätyessä vuonna 2022

  1. valmistuu lapsiperheiden ja lasten tukemisen organisoitumisen uusi malli, jossa yhteisenä päätehtävänä on lapsiperheiden ja lasten arjen vahvistaminen,
  2. ainakin 40 000 lapsiperhettä on saanut vuoden 2022 aikana kodinhoitoapua,
  3. perhekasvatus on palautettu lapsiperhepalvelujen ammattihenkilöiden koulutukseen sekä perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen opintosuunnitelmiin,
  4. vanhemmille tarjotaan (New York Cityn lastensuojelun mallia soveltaen) tukihenkilöä kun harkittavaksi tulee lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle, sekä
  5. valtakunnallisesta ohjatun ja rahoitetun kehittämisen tuloksena on valmistunut vanhempien, lasten, neuvolan ja kouluterveydenhuollon yhteiseen käyttöön uusinta informaatioteknologiaa hyödyntävä digineuvola.

Jorma Sipilän totesi kirjassaan sosiaalipolitiikan tulevaisuudesta vuonna 1985: ”Perhettä ei voi korvata virallisella organisaatiolla eikä sitä myöskään kyetä tukemaan tehokkaasti yksinkertaisilla virallisilla kontrolli- ja palveluorganisaatioilla. On kehitettävä uudenlaisia joustavia julkisen ja yksityisen kohtaamisen muotoja.”

Vanhan integroinnista on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, luomaan uusia joustavia yksityisen ja julkisen kohtaamisen muotoja lapsiperheiden ja lasten arjen vahvistamiseksi. Kun alkava hallituskausi päättyy, odotan saavani lukea Yhteiskuntapolitiikka -lehdestä analyysin, jonka otsikkona on ’Vaikeata se oli, mutta onnistuimme!’

 

Matti Rimpelä
Emeritusprofessori

Kuva: Antero Aaltonen

Blogi 16.5.2019


Arki ensin -ohjelmaan mukaan lähteneet vaikuttajat kertovat blogissamme ajatuksistaan. Keskustelu on tärkeää, ja kriittisetkin huomiot ovat tervetulleita, jotta voimme kehittää ohjelmaa paremmaksi. Arki ensin ei saa jäädä vain sanoiksi. Se on vietävä konkretiaan, teoiksi.
Tervetuloa mukaan keskustelemaan sosiaalisessa mediassa: #arkiensin