Koska kaikilla ei ole joulu

koska meillä on joulu.
koska meillä on.
koska meillä on työtä.
koska meillä on kodit.
koska meillä on arvokas arki.
koska meillä on läheisiä.
koska meillä on aika lailla kaikkea.
koska meillä on hyvin asiat.
koska suurimmalla osalla suomalaisista on.

Kaikilla ei kuitenkaan ole. Kaikilla ei ole joulua, jota odottaa. Sitä joulun tilaa ja tunnelmaa, niitä lukemattomia lahjoja, kaiken sorttisia herkkuja ja rakkaita ihmisiä ympärillään.

Se, että kaikilla ei ole joulua on syy, miksi Me-säätiö on perustettu. Ei siis siksi että ”koska meillä on joulu”, vaan koska kaikilla ei ole kohta joulu.

Ja siksi meillä on missio: Ei ole olemassa meitä ja heitä, on vain me. Missiomme on tämän päivän Suomessa ja joulun alla kipeän ajankohtainen.

Olemme rakentaneet viime vuoden huolella Me-säätiön strategiaa. Olemme pohtineet keskenämme sekä testanneet laajan yhteistyöverkoston kanssa tehtäväämme ja halunneet asettaa itsellemme todella kunnianhimoisen tavoitteen: Reilun 30 vuoden kuluttua tässä maassa ei olisi yhtään syrjäytynyttä lasta ja nuorta. Vuonna 2050 voisimme sanoa, että jokaisella lapsella on joulu jota odottaa. Joulu, jolloin on turvallista, lämmintä, saa kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty, vastaanottaa ja antaa lahjoja ja olla läheistensä kanssa.

Todellisuus ei muutu tästä päivästä ilman tosiasioiden tunnustamista ja tekoja. Tieto eriarvoisuuden kasvusta ei muutu ilman että se johtaa vaikuttavaan toimintaan. Ylisukupolvinen huono-osaisuus on Suomessa surullista todellisuutta. Kohta jo neljännessä sukupolvessa eletään yhteiskunnan notkelmissa, joihin valtaväestön hyvinvoinnin kehitys ei ole yltänyt, eikä hyvän joulun odotus löytänyt.

Näissä notkelmissa elävien ihmisten odotukset elämältään, heidän arjen toiveensa ja tekemisensä, erilaiset tiedolliset ja taidolliset valmiutensa, lähtökohtansa rakentaa elämää saatikka unelmoida tulevaisuudesta ovat radikaalisti kaventuneet. Elämä hyvinvoinnin notkelmissa on ajoittain kovin näköalatonta, lyhytjänteistä ja irrallista. Henkistä ja taloudellista köyhtymistä, välinpitämättömyyttä omasta ja toisten hyvinvoinnista. Koska voimavarat ovat vähissä.

Elämme Suomessa yhä enemmän toisistaan erkanevissa todellisuuskuplissa. Hyvinvoivien ihmisten kuplasta toiseen katsominen, toisten elämän edellytysten ja mielenmaiseman ymmärtäminen on äärimmäisen vaikeaa ellei jopa mahdotonta. On turha sanoa toiselle, että ymmärrän sinua, koska en kuitenkaan kykene tavoittamaan toisen kokemusmaailmaa sellaisenaan.

”Rokotevastaisuus täällä on nolla”

Olemme kaikesta huolimatta yrittäneet ymmärtää. Kuluneen vuoden aikana olemme kohdanneet lukuisia toisia todellisuuksia matkatessamme eri tavoin syrjäytymisen kriteerit täyttävissä paikoissa ja nähneet eri puolilla Suomea kovin monenlaista.

Syrjällä työskentelevien suusta voi saada kirpeän osuvia kuvauksia toisesta todellisuuskuplasta. Mieleeni jäi erään neuvolatädin lause, kun pyysin häntä kertomaan asiakkaistaan: ”Tällä alueella rokotevastaisuus on nolla.” Tähän kiteytyi jotakin olennaista kuplien eri arvoista, tarpeista ja toiveista.

Ihmisten kaikki aika ja toimintakyvyt menevät enemmänkin sen pohtimiseen, miten jaksaisi tehdä tänään lapselle jotakin järkevää syötävää. Jääkaapissa on usein vain valo.

Hyvinvoinnin notkelmissa eivät viuhu vihaiset Wilma-viestit, koska kotona ei ole laitetta, joista niitä sinkautella. Siellä ei harrasteta kaikkea hyvää ja hyödyllistä koska ei ole varaa välineisiin: pelitossuihin, soittimeen, kausimaksuihin, luistimiin, edes bussilippuun uimahallille.

”Ei meidän alueen vanhemmat vaadi itselleen suuria”, ammattilaiset toteavat. He yrittävät selviytyä jokapäiväisistä tilanteista ja kipuilevat enneminkin sen kanssa, miten kestää häpeänsä, ettei eilen muistanut hakea lastaan ajoissa päiväkodista.

Koulun kuraattori jatkaa: ”Tuntuu surulliselta katsoa sivusta, jos vanhempi puhuu lapselleen rumasti  tai kiroilee, mutta hän ei itse ole koskaan saanut turvallisesti kasvaa aikuiseksi. Hänellä ei ole turvallisen vanhemman taitoja, koska ei ole koskaan itse saanut kokea sitä.” Käskemme ryhdistäytyä ja käyttäytyä, mutta turhaan, koska ei ole voimavaroja eikä kokemusta muusta.

Kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten alueita koskevat tilastotkin johtavat meitä helposti harhaan. Hyvillä alueilla osataan vaatia palveluja eli tarve näyttäytyy suurelta, kun taas siellä missä niitä kipeimmin kaivataan ei näy tarvetta olevankaan! Eli kaikki on hyvin? Vai onko sittenkään?

Miten aikamme kriisi ratkeaa?

Kirjailija ja dosentti Jari Ehnrooth kirjoittaa ”Hyvintoimintayhteiskunta – miten aikamme kriisi ratkeaa?”-kirjassaan, että riittävä hyvinvointi on arvokkaan elämän edellytys mutta ei sen tarkoitus. Kirjoittajan näkökulmana on siirtää hyvinvointia koskevan keskustelun painopiste vapaan yksilön ”palvelemiselta” häneltä edellytettävään vastuulliseen toimintaan.

Hän kirjoittaa: ”Ihminen elää terveesti itsenäisesti elämäänsä halliten, kehittää itseään, tekee työtä ja omalla toiminnallaan luo arvoa, joka palvelee koko yhteiskuntaa, sanalla sanoen toimii hyvin.  Tarvitaan tyytyväisyys elämään, tarvitaan onnellisuus, henkisyys ja elämän mielekkyys.”

Hänen esille nostama ajatus sopii hyvin me-säätiön strategiaan siltä osin, että haluamme toteuttaa muutosinvestointeja kohtiin, joissa ihmisten toimijuus asettuu keskiöön.

Mutta on tehtävä välitön huomio. Ihmiseltä voidaan edellyttää vain sitä, mikä on hänelle mahdollista. Kirjoittajan koko ajatukselta menee perusta, jos emme ota lähtökohdaksi ihmisten erilaisia edellytyksiä saavuttaa heille hyvinä pitämiään asioita.

Ei riitä, että luettelemme tai listaamme erilaisia hyvään elämään kuuluvia asioita, joita kaikki haluavat tavoitella, jos emme samalla varmista, että ihmisillä on mahdollisuuksia saavuttaa niitä.

Hyvinvoinnin ’notkelmissa oleileminen’ ilman tulevaisuuden suunnitelmia, kaikenlainen vailla tavoitteita oleva toimettomuus käy ajan mittaan ihmiselle tuhoisaksi. Ihminen menettää voimavaransa toimia. Esimerkiksi pitkittynyt työttömyys on ihmiselle monilla tavoin tuhoisaa.

HyvinVOINTIyhteiskunta tarjoaa vaikeuksiin joutuneille ihmisille viimesijaisen tuen ja turvan erilaisten etuuksien ja palvelujen muodossa mutta liian moni kokee, ettei silti pääse elämässä eteenpäin vaan ihminen jää erilaisiin kannustinloukkuihin – joita voi kutsua myös ”oleiluloukuiksi” olouttamisen tiloiksi ilman suurempia tavoitteita tai uskoa omiin kyvykkyyksiinsä vaikuttaa elämänsä suuntaan.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointijärjestelmä pyrkii takaamaan kaikille tukien ja etuuksien muodossa riittävän toimeentulon mutta liian usein tukien varaan jääneet ihmiset kokevat, että he eivät enää kelpaa toimijoiksi, esimerkiksi osallistumaan työmarkkinoille.

On otettava huomioon ihmisten tosiasialliset mahdollisuudet olla ja toimia yhteisössään ja koko yhteiskunnassa. ”Hyvä elämä toteutuu silloin, kun ihminen saa käyttää kykyjään ja taitojaan siinä yhteisössä, jossa hän elää ja kokea olevansa sen hyväksytty jäsen.”

Me-säätiö hauaa olla tekemässä muutosinvestointeja kohtiin, joissa ihmiset tulevat toimijoiksi ja ryhtyvät edistämään yhteistä myönteistä tulevaisuutta. Koska toimijuus on ihmisen parasta hyvää.

Koska meillä on joulu. Koska meillä on paljon tehtävää eriarvoisuuden vähentämisessä.

Hyvää joulua,
Ulla

Blogi 22.12.2016