”Kaikki tahtoo harrastaa”

Harrastaminen on täällä tänään!

Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa yli 80 % vastanneista ilmoitti harrastaneensa joskus jotakin liikuntalajia, usein vieläpä organisoidusti urheilu- tai liikuntaseurassa. Opetus- ja kulttuuriministeriön keväällä 2016 teettämässä kyselyssä 120 000 koululaisesta lähes 65 % ilmoitti kiinnostuksena taide- tai kulttuuriharrastusta kohtaan. Harrastamisesta on tullut osalle yksilöistä jopa cv:n tai portfolion tärkeä osa, näyttö kunnon kansalaisesta ja sosiaalisista taidoista, puhumattakaan seurallisuudesta ja kavereista.

Harrastaminen on valtavan julkisen ja yksityisen kiinnostuksen kohde. Valtiovalta on järjestänyt useita työryhmiä miettimään harrastusten tarjontaa, saavutettavuutta ja hintaa. Pelkona on ollut, että harrastamisesta tulee keskiluokkainen etuoikeus ja harvempien huvi, joka kaventaa mahdollisuuksien tasa-arvoa heikommista lähtökohdista ponnistavien kohdalla. Mediassa esiintyy harrastamiseen liittyvää aineistoa jatkuvalla syötöllä. Harrastamisen kaupallinen tarjonta on runsaampaa kuin koskaan aiemmin. Miten tätä ilmiötä voisi tulkita?

Amatöörin rakkautta lajiin vai lapsen parhaaseen?

Nykysuomen sanakirja kertoo värikkäästi harrastaa-verbistä seuraavaa:”Jatkuvasti suunnata toimintansa mieltymystä tai pyrkimystä ylläpitävään kohteeseen, ahkerasti harjoittaa tai viljellä, ahkeroida jotakin kohtaan, osoittaa harrasta halua johonkin, olla kiinnostunut jostakin”. Harrastus on jatkuvaa harjoittamista, mielenkiintoa, kiinnostuksen kohdetta, pyrintöä.

Taisi olla jo 90-luvulla kun nuorisotutkija Tommi Hoikkala totesi väitöskirjassaan, että vanhemmat toivovat ja uskovat harrastuksen olevan lapsille kestorokotus maailman pahuutta, huonoja tapoja ja päihteitä vastaan eli kaiken kaikkiaan lapsen paras.

Väitän, että monille harrastamisesta on tullut välinelaji, sanakirjamääritelmän vastaisesti. Silloin harrastus ei enää ole ”rakkautta itse asiaan”, jota amatööri eli harrastaja tuntee harrastustaan kohtaan, vaan ennemminkin instrumentaalinen väline, jolla tavoitellaan jotakin muuta. Tai jos tavoite asetetaan yksilön ulkopuolelta kyselemättä hänen aidon kiinnostuksensa perään, miten käy sisäisen, harrastuksesta itsestään lähtevän motivaation. Ja jos välineestä tulee sisältöä tärkeämpi ja välittäjäksi nousee raha, lähestytään kulutusvalinnoista lähtevää harrastamista, statuksen nostatusta tai arvostuksen hankkimista. Riskinä on, että harrastus tällöin syrjäyttää pikemmin kuin yhdistää.

Onko ohjatusta harrastamisesta tullut uusi sosiaalinen normi ellei peräti sosiaalinen pakko? Voisiko harrastus lähteä omasta kiinnostuksesta ja kavereista ilman välttämätöntä organisaatiota, järjestöä tai yhdistystä, pelkästä rakkaudesta asiaan? Mahdollisuus harrastaa on tärkeää taata muullakin kuin lompakon paksuudella tai yksilön asuinpaikan suorittamalla ”luonnollisella valinnalla”.

Yhteisöllisyys on muutoksessa – ovatko myös harrastukset?

Isossa kuvassa Suomen yhteisöllinen järjestys on liikkeessä. Ihmisten liittymisen tavat asuinalueeseensa, työpaikkaansa ja vapaa-ajan harrastamiseen ovat muuttuneet. Jo ajat sitten puhuttiin siirtymisestä elämäntyyliperustaisiin ”enklaaveihin”, joissa suuntautumisen,

mieltymysten ja elämysten mukaisesti hakeudutaan kiinnostusten kohteitten äärelle. Maailman muuttumisesta huolimatta liittyminen ja sosiaalisuus ovat edelleen kaikin tavoin tärkeitä yksilön identiteetin rakennusaineena ja sosiaalisen hyväksyttävyyden sekä verkostojen näkökulmasta. Tähän tarpeeseen harrastaminen näyttää vastaavan näinä kiihtyvän yksilöllistymisen aikoina.

Harrastukset rytmittävät ajankäyttöä

Harrastamisesta on tullut tärkeä ajankäytöllinen määrääjä. Lapsen harrastus rytmittää perheitten ja vanhempien arkea kokonaisvaltaisesti loma-aikoja myöten. Ehkä se kertoo tarinaa siirtymisestä ajan kuluttamisen ohella myös laajemmin kulutuskeskeiseen elämänmuotoon. Lasten ja nuorten kohdalla puhutaan konsumeristisesta, kulutuskeskeisestä sosialisaatiosta ja kasvatuksesta. Harrastaminenkin on muuttunut kulutukseksi, ja kuluttajat ovat markkinoilla kukin resursseillaan ja valuutallaan.

Jutellessani kollegani kanssa hänen perheensä arjesta esille putkahti mielenkiintoinen näkökulma harrastamiseen. Yhdessä totesimme, että arkielämä on jatkuvaa valintojen tekemistä jo oman pään sisällä, saati sitten yhteen sovittelua muiden ihmisten tarpeiden ja aikataulujen kanssa. Harrastaminen on muiden elämänalueiden ohella jatkuvaa valintojen tekemistä. Se on myös sosiaalista ja psykologista neuvottelua: harrastaako vai ei, menenkö tänään vuorolle ja porukan yhteisen tapaamiseen vai jäisinkö pois tällä kertaa jne. Ja kun kertoimeksi otetaan kolme pientä lasta, joilla jokaisella on kahdesta kolmeen harrastusta, niin vaikeuskerroin lähentelee kaiken kiireen keskellä jo sataa.

Mutta, kuten kollega totesi, harrastus luo kuitenkin arkeen jonkinlaisen rungon, arjen myönteisen rutiinin, joka pitää kasassa hermorauniovanhemman sekä rakentaa lapselle jatkuvuutta ja toistuvuutta, joka on kasvun kannalta merkittävä elementti. Se ehkä vähentää arjen neuvottelujen rasittavuutta ja antaa selkänojaa ja jonkinlaiset pitkospuut eteenpäin. Ja muistuttaa vanhempaa kolmen koon neuvosta: kuskaa, kustanna ja kannusta (mutta ei välttämättä harrastuspaikalla ääni käheänä).

Kaarlo Laine

Yksikönjohtaja, LINET-tutkimusyksikkö / LIKES-tutkimuskeskus

****
Me-säätiön harrastaminen -työkalu
Harrastaminen -työkalulla voit tarkastella nuorten harrastamiseen liittyviä kyselytietoja sekä  liikuntapaikkojen jakautumista alueittain. Työkalusta löytyy myös osa-alue, jossa voi tarkastella millä alueilla asuu eniten lapsia ja nuoria.